Tämä saamelaisista kertova kirjoitus on koottu alla olevan linkin tiedoista

http://www.ugri.net/010/htm/index.htm

 

 Saamelaiset

Saamelaisia asuu Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Venäjällä. Heidän asuinalueensa ulottuu Keski-Ruotsin Härjedalenista Kuolan niemimaan itäisimpään kolkkaan ja pohjoisessa Jäämereen. Saamelaiset ovat alueen vanhin tunnettu kansa. Heitä on laskutavasta riippuen 60 000 - 80 000. Norjassa heitä on 45 000, Ruotsissa 20 000, Suomessa runsaat 6000 ja Venäjällä noin 2000. Kielenpuhujien määrät ovat pienempiä.

 

Saamen kielestä

Saamen kieli kuuluu uralilaisten kielten suomalais-ugrilaiseen haaraan. Se on suomen ja muiden itämerensuomalaisten kielten etäisempi sukukieli. Suomalainen ei saa selvää saamenkielisestä tekstistä mutta voi kieleen tutustuttuaan huomata yhtäläisyyksiä.

Saamelaiset ja suomalaiset asuivat 3000 - 4000 vuotta sitten nykyisen Etelä-Suomen alueella. Kansoilla on eri sukujuuret, mutta ne puhuivat tuolloin samaa suomalais-saamelaista kieltä eli varhaiskantasuomea. Vuoden 1000 eKr. tienoilla suomalaiset alkoivat hakea elantoaan maanviljelystä, mutta saamelaiset jatkoivat metsästäjinä ja kalastajina. Uusia pyyntimaita etsiessään he väistyivät kauemmas erämaihin ja vetäytyivät vähitellen nykyisille asuinsijoilleen. Yhteys suomalaisten ja saamelaisten välillä katkesi, ja kielet alkoivat kehittyä eri suuntiin.

Suomessa ja saamessa on yhteisiä sanoja, jotka ovat kotoisin uralilaisesta, suomalais-ugrilaisesta tai suomalais-saamelaisesta kantakielestä. Molemmat kielet ovat saaneet toisiltaan myös lainasanoja. Esimerkiksi Espoon ja Vihdin mailla sijaitsevan Nuuksion kansallispuiston ja pohjoiskarjalaisen Lieksan kaupungin nimet (vrt. saamen njukca 'joutsen' ja leaksá 'suomaa') ovat muistoja ajalta, jolloin saamelaiset vielä asuivat Suomenniemen etelä- ja keskiosissa.

Saame on kaikkien Pohjoismaiden saamelaisalueilla virallinen kieli, Suomessa se tuli viralliseksi vuonna 1991. Saamelaisilla on kotiseutualueellaan oikeus käydä koulua ja asioida virastoissa äidinkielellään. Myös kaste, häät ja hautajaiset voidaan toimittaa saameksi. Suomessa saamelaisaluetta ovat Utsjoen, Enontekiön ja Inarin kunnat sekä Sodankylän pohjoisosa, joiden väestöstä noin kolmasosa on saamelaisia. Enemmistönä saamelaiset ovat nykyään enää Utsjoen kunnassa Suomessa, Ruijan tunturialueella ja Varanginvuonon pohjukassa Norjassa sekä paikoin Ruotsin pohjoisimmissa osissa.

Saamenkieliset tiedotusvälineet ovat viime aikoina elvyttäneet kieltä ottamalla käyttöön katoamassa olleita sanoja ja sanontoja. Maailma kehittyy kuitenkin koko ajan, ja kehityksen myötä syntyy uusia asioita, ilmiöitä ja tuotteita. Niitä varten tarvitaan uusia ilmaisuja. Siksi saameenkin on syntynyt ja luotu tietoisesti uusia sanoja vastaamaan ajan tarpeita. Saamenkieliset tv-uutiset alkoivat Suomessa v. 2002.

 

Monta kieltä, monta kulttuuria

Saame ei ole yksi kieli, vaan se jakautuu yhdeksään kieliryhmään, joissa on lukuisia murteita. Osa kielistä eroaa toisistaan selvästi, toisissa ero on pienempi, murteenomainen. Kielten äänteistössä ja muoto-opissa on myös eroja. Eroja lisää myös se, että kieliin on tullut vaikutteita ja lainasanoja niiden maiden kielistä, joiden alueella saamelaiskansat ovat asuneet. Vain noin puolet saamelaisista puhuu saamea äidinkielenään. He ovat pääasiassa kaksikielisiä, mutta monet puhuvat kolmea tai useampaakin paikallista kieltä. Pohjoissaame on saamen kielistä yleisin. Suomessa puhutaan sen lisäksi inarinsaamea ja koltansaamea. Etenkin eteläisimpien ja itäisimpien kielten väliset erot ovat niin suuret, että niiden puhujat eivät juuri ymmärrä toisiaan. Kielten rajat vastaavat pitkälti elinkeinojen ja kulttuurien rajoja. Eri kieliryhmät käyttävät esimerkiksi erilaisia saamelaispukuja.

Saamen kieltä on kirjoitettu 1600-luvulta lähtien monella tavoin. Jokaisella saamen kirjakielellä on oma kirjoitustapansa. Kaikki saamen kielet ovat uhanalaisia. Pohjoissaame on saamelaiskielistä ylivoimaisesti suurin ja elinvoimaisin, mutta senkään tulevaisuus ei ole taattu.

 

Ruotsinsaame

Eteläisin saamen kieli on eteläsaame, jota puhutaan Ruotsin Härjedalenista ja Norjan Trondheimistä Uumajanjokeen ulottuvalla alueella. Uumajansaamea puhuu enää vain muutama vanhus Uumajanjoen pohjoispuolella Västerbottenin ja Norrbottenin lääneissä Ruotsissa. Piitimensaamea on puhuttu Piitimenjoen eteläpuolella Ruotsin Arjeplogin kunnan tunturialueella ja sen vastaisella alueella Norjassa. Sekä uumajan- että piitimensaame ovat kuolemassa. Luulajansaamen puhujia on Norjan Bodon ja Tornionjoen välisellä alueella toista tuhatta. Luulajansaame on elinvoimainen, ja sillä on eteläsaamen tavoin oma kirjakieli. Edellä mainittujen kielten yhteisnimi on ruotsinsaame.

 

Pohjoissaame eli norjansaame

Pohjoissaamea puhutaan alueella, joka ulottuu etelässä Narvikiin, Enontekiölle ja Sodankylän Vuotsoon, idässä Inarinjärven länsipuolelle ja Varanginvuonoon ja pohjoisessa ja lännessä Jäämereen. Sillä on vakiintunut kirjakieli, jolla julkaistaan jatkuvasti sekä tieto- että kaunokirjallisuutta. Pohjoissaamen kirjoitustapa yhtenäistettiin kuitenkin vasta vuonna 1979.

 

Itäsaame

Inarinsaamea puhutaan ainoastaan Suomessa Inarinjärven ympäristössä. Silläkin on oma kirjakieli, vaikka sitä puhuu vain noin kolmesataa ihmistä. Koltansaamea puhuu nelisensataa ihmistä Inarinjärven itäpuolella Suomessa ja Tuulomajoen alueella Venäjällä. Suomessa koltansaamelle on luotu oma kirjakieli 1970-luvulla.

Kildininsaamea ja turjansaamea puhutaan vain Venäjällä. Kildininsaamea puhuu muutama sata ihmistä Kuolan niemimaan keskiosassa. Sille on luotu kyrillisiä aakkosia käyttävä kirjakieli, mutta nuoret eivät enää juurikaan puhu sitä. Turjansaamea puhutaan aivan Kuolan niemimaan kärjessä. Sen puhujia on vielä vähemmän kuin kildininsaamen. Akkalansaame poikkeaa vain vähän kildininsaamesta, ja se lasketaan yleensä tämän murteeksi.

 

Inarinsaamelaiset ja koltat

Ainoa vain Suomessa asuva saamelaisryhmä ovat inarinsaamelaiset, joita on noin 900. Heistä runsas kolmasosa puhuu inaria äidinkielenään. Inarinsaamelainen ei ymmärrä lännessä ja pohjoisessa puhuttavaa pohjoissaamea eikä idän kolttamurteita. Inarinsaamen ero sen lähikieliin muistuttaa suomen ja viron suhdetta: toista kieltä voi luulla ymmärtävänsä, mutta suurimman osan ymmärtää luultavasti väärin.

Inarinsaamelaiset ovat eläneet 1800-luvulle saakka eristyksissä Inarinjärven ympäristössä ja olleet kalastajia. Kalastuksen lisäksi he ovat harjoittaneet jonkin verran poronhoitoa ja maataloutta. He ovat vuosisatojen ajan saaneet sopeutua maillaan liikkuneisiin suurempiin kansoihin, 1800-luvulta alkaen erityisesti porosaamelaisiin ja suomalaisiin sekä toisen maailmansodan jälkeen alueelleen asutettuihin kolttiin. Siitä huolimatta heidän kulttuurinsa on säilynyt Suomen saamelaiskulttuureista alkuperäisimmässä muodossa.

Kolttasaamelaisten perinteistä asuma-aluetta on ollut Kuolan niemimaa. Kolttakylät ovat sijainneet Jäämereen laskevien jokien varsilla eri valtioiden rajojen tuntumassa. Nykyään kolttia asuu Suomessa, Norjassa ja Venäjällä. Suomessa heitä on noin 500. Heidät asutettiin toisen maailmansodan jälkeen Sevettijärvelle ja Nellimöön Inarinjärven itäpuolelle, kun vanha koltta-alue Petsamo luovutettiin Neuvostoliitolle. Kolttien pääelinkeino on ollut poronhoito.

Samuli Paulaharju luonnehtii inarinsaamelaisia ja kolttia kirjassaan Taka-Lappia (1927) näin:

Eri heimoa on tämä Inarinmaan järvikansa kuin koko muu lapinsuku. Sen tietävät inarilaiset kyllä itsekin, ja sen tietää koko Lappi. Kolttain rajanaapurina inarilainen on aina asunut, jopa monet koltat muistelusten mukaan ovat ennen asustelleet inarilaisten nykyisillä asuinsijoilla kalaa pyytäen, yksin talvellakin jään alta verkoilla juomustaen, ja jättäen kotasijojaan kaikkialle kaukaisten tunturi- ja metsäjärvien saariin ja rantamille. Joku inarilainen puolestaan on ajautunut Koltanmaalle. Utsjokelainen uskookin inarilaisen olevan koltan kanssa samaa sukujuurta. Ja kaikki tietävät koltan puolestaan olevan itse kontion kanssa samaa pahnaa, jopa niin vahvasti, että kolttaäijä vieläkin saattaa milloin tahansa muutaltua karhuksi ja nukkua talvensa ryteikössä hangen alla, päältä kyllä vain kontiona, mutta sisältä kolttana. Siksi koltta ei syökään karhun lihaa eikä salli rikkoa sen luita. Eikä vanha inarilainenkaan rikkonut kontion konttiluita, mutta lihaa kyllä söi. Luut hän vei metsään kiven alle, kallon nosti puuhun ja pari hammasta ripusti vyöhönsä selän taakse.

Inarilaisen puheenparsikin on toisenlaista kuin muu lappi. "Se on sellaista kuin se on alusta ollut, kun siellä saarissa ovat asuneet ja puhuneet", utsjokelainen on Paltto-Sammelin mukaan tutkinut. Ja niin onkin. Inarin kieli on ikivanhan suomenlapin rikasäänteistä haastelua, joka vieläkin soi pehmeäsävyisänä ja taipuisana kuin linnun liverrys - samoin kuin itse inarilainenkin on "liikkeissään sävyisä ja hillitty".

 

Lumisanoja

Englannin kielessä lumelle on yksi ainoa sana, koska Brittein saarilla on harvoin lunta. Suomessa lumisanoja on jo muutama enemmän. Lapissa lumi peittää maan suuren osan vuotta, ja saamen kielessä onkin yli sata erilaista lumeen ja jäähän liittyvää nimitystä. Niitä kuvaamaan tarvitaan muissa kielissä usein monta sanaa tai kokonainen lause.

Tässä muutamia esimerkkejä saamen lumitermeistä:

áinnahas  'koskematon lumi'

cinus  'kova, ei kantava lumi'

earbmi  'hienoa lunta satava lumisade'

gaskageardni  'jäätynyt lumenpinta ennen varsinaista hankea'

jassa  'viipymälumi tunturissa'

luoskkumuoha  'pehmeä, upottava lumi'

movllahat  'niin paksu lumi, ettei ajoporo ulotu lumen läpi tällä alueella'

muohta  'lumen yleisnimi'

ritni  'huurre'

sealli  'puissa talvella oleva lumettomuus'

vahca  'viti, uusi, kevyt lumi'

vuojáhat  'porojen ajojälki lumessa'

 

Ääninäytteet

Saame

Lukusanat  44kHz   16kHz

Tervehdykset  44kHz   16kHz

Wimme Saari joikaa  44kHz   16kHz

Ääninäytteiden toistamiseen tarvitaan Windows Media Player (PC) tai Quicktime Player (Mac).

Copyright © M. A. Castrénin seura

 

Tutkimusmatkalla Lapissa

Nuori kielentutkija Matias Aleksanteri Castrén (1813-1852) oli ensimmäisiä suomalaisia Lapin tutkimusmatkailijoita. Lapin-matkoillaan 1830- ja 1840-lukujen taitteessa hän teki tieteellisiä muistiinpanoja ja tottui kulkemaan erämaassa. Myöhemmin Castrén teki pitkiä matkoja Karjalaan ja Siperiaan, joissa hän tutki suomensukuisten kansojen perinnettä, kieltä ja elämää.

Pohjanmaalta kotoisin ollut Samuli Paulaharju (1875-1944) keräsi tietoa sekä saamelaisten että suomalaisten tavoista, elinoloista, tarinoista ja uskomuksista. Hän oli itseoppinut tiedemies ja kirjailija, jonka kertomukset vanhasta Lapista tempaavat edelleen lukijan mukaansa. Hän ikuisti Lappia paitsi sanoin myös piirroksin ja valokuvin. Paulaharju teki keruumatkoja useimmiten jalan tai polkupyörällä. Neljänkymmenenkahden vaellusvuoden aikana matkaa kertyi noin 80 000 kilometriä. Paulaharjun vaimo Jenny seurasi miestään tämän retkille. Tässä ote Jenny Paulaharjun matkapäiväkirjasta vuodelta 1926:

20.7. Hyvin evästettyinä lähdemme tunturimatkalle Repparfjord - Kistrand. Kirkkus soutaa meidät vuonon pohjaan ja vielä kantaa reppuani pitkän matkaa. Sitten kahden oudolle taipaleelle. 5 km käveltyämme tulemme Koutokeinon lappalaisten kesäkodille. Rikkaan Saaran kodassa kuluu päivä nopeasti. Saamme poronlihaa ja puhelemme Lapin muisteluksia. Samuli valokuvaa ja piirtää paljon. Klo 5 lähdemme tunturitupaan yöksi. Siivoton tupa, mutta nukumme hyvin ja keitämme teetä. 21.7. Aamulla klo 9 lähdemme ankaraa tunturia nousemaan ja tunturi seuraa tunturia ja vaara vaaraa ja jänkä jänkää. Yli lumisten gaissojen käy tie. Lasken istuen lumirinnettä alas. - Kun alan aivan uupua, ottaa Samuli minunkin reppuni ja jaksaa. Ihmeellistä. Klo 5 saavumme Kistrandiin Satrumille. Minä ylen väsyneenä. Samuli reippaana. Saamme kirjeitä ja sähkösanoman kotoa. Hauska. Nukuimme mainiosti.

 

Saamelaisuus

Saamelaiset (pohjoissaameksi sápmelash) on tämän kansan alkuperäinen ja omakielinen nimi. Suomalaiset käyttivät heistä aiemmin nimeä lappalainen, joka tarkoittaa syrjäseudun asukasta. Saamelaiset pitävät sitä ikävästi sävyttyneenä, jopa loukkaavana. Kaikki Lapin asukkaat, sekä suomalaiset että saamelaiset, ovat lappilaisia.

Saamelaiskulttuurin tunnusmerkkejä ovat oma kieli ja historia sekä vanhat saamelaiselinkeinot kuten poronhoito. Kun saamelaiset ennen asuivat kaukana asutuskeskuksista, he samastuivat vaistomaisesti omaan kulttuuriinsa ja elinympäristönsä muihin jäseniin. Silloin jako saamelaisiin ja valtaväestön edustajiin eli lantalaisiin oli helppo. Suurin osa saamelaisista oli kuitenkin 1900-luvun jälkipuoliskolla muuttanut pienistä yhteisöistä taajamiin ja kaupunkeihin, eikä heitä elämäntapansa perusteella enää erottanut valtaväestöstä. Siksi tarvittiin erityinen saamelaisuuden määritelmä.

Suomessa saamelainen on vuoden 1995 saamelaismääritelmän mukaan henkilö, joka pitää itseään saamelaisena ja lisäksi a) hän itse tai jompikumpi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen äidinkielenään tai b) hänen esi-isänsä on vanhoissa asiakirjoissa merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi tai c) ainakin toinen hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa.

Suomen saamelaisille on perustuslaissa turvattu kulttuuri-itsehallinto kotiseutualueellaan. Lain toteutumista valvoo saamelaiskäräjät, jonka 21 edustajaa saamelaiset valitsevat keskuudestaan.

 

Siita, lapinkylä

Saamelaisen yhteiskunnan perusmalli oli metsäsaamelainen lapinkyläjärjestelmä eli siita (siida). Siinä suku tai useampi perhe muodosti kyläyhteisön, joka yhdessä päätti alueidensa käytöstä. Siitojen rajoina olivat tunturit, vaarat ja vesistöt. Kolttasaamelaisessa Suonikylässä Kuolan niemimaalla siitajärjestelmä säilyi toimivana aina toiseen maailmansotaan saakka.

Saamelaiset eivät omistaneet maita, vaan heillä oli perhe- ja sukukohtainen oikeus käyttää niitä elinkeinojensa harjoittamiseen. Siksi valtaväestön ja valtioiden on ollut helppo karkottaa saamelaiset näiden omilta asuinsijoilta. Osa saamelaisista väistyi tieltä vapaaehtoisesti, ja loput sulautuivat valtaväestöön.

Saamelaisten nykyiset asuinalueet ovat muodostuneet vasta 1800-luvulla. Samalla vuosisadalla perinteiseen elämäntapaan tuli muutos, kun valtiot vetivät rajoja saamelaisalueiden poikki ja rajoittivat liikkumista yli rajojen. Se hajotti saamelaisryhmät eri valtioihin ja vaikeutti vanhojen elinkeinojen harjoittamista.

 

Vanhoista elinkeinoista uusiin

Aiemmin saamelaiset ryhmiteltiin perinteisten elinkeinojen mukaan poro-, metsä- ja merisaamelaisiin. Luontaiselinkeinojen harjoittaminen väheni kuitenkin ratkaisevasti 1900-luvun jälkipuoliskolla, kun muutettiin asumaan taajamiin ja siirryttiin rahatalouteen ja uusiin ammatteihin nykyaikaisen yhteiskunnan eri aloille. Myös luonnonolosuhteet ovat viime vuosikymmeninä muuttuneet, kun saamelaisille elintärkeitä järviä ja jokia on kahlittu, ja etenkin Kuolan niemimaan luonto on pahasti saastunut. Luontaistaloudessa elävät saamelaiset ovat jo harvinaisia.

Lapista tuli 1950-luvulla suosittu matkailukohde. Kun kulkuyhteydet paranivat, pääsi autolla syrjäisillekin seuduille ja Lapin luonnossa alkoi liikkua yhä enemmän matkailijoita. Tuntureista tehtiin laskettelukeskuksia, joiden viereen nousi lomakyliä. Matkailu on tuonut Lappiin rahaa ja työpaikkoja. Matkailuyrittäjät ovat olleet enimmäkseen suomalaisia, eivätkä saamelaiset juuri ole hyötyneet tuotoista. Viime vuosina ovat myös saamelaiset ryhtyneet hyödyntämään kotiseutuaan ja kulttuuriaan taloudellisesti.

 

Jutaaminen

Enontekiön, Norrbottenin ja Ruijan tunturiylänköjen saamelaiskulttuurin erityispiirre on ollut puolipaimentolaisuus. Vuosittain porosaamelaiset jutasivat eli kulkivat porojensa mukana havumetsävyöhykkeellä sijaitsevasta talvipaikasta kesäpaikkaan korkeammalle tunturiin tai aina Jäämeren rannalle asti.

Kun porolappalainen muuttaa, muuttaa hän koko taloineen. -- Autio kotamaa koivurisuineen ja tulisijoineen, luövvi, jonka katoksen alle on kasattu porokelkat ja ahkiot odottamaan talvea, ja kalakodat kalapönttöineen vain jäävät rannalle osoittamaan ihmisen aherruspaikkaa.-- Niin sälytetään koko koti kaikkineen porohärkien selkään ja lähdetään jutamaan uusille laitumille. -- Muutaman härän selässä istuu pikku tyttönen, toisella taas ratsastaa poikatallukka, mutta kaikkein pienin kyköttää äitinsä selässä kietkamessa. Eukko tallustaa perässä tyttärineen pitäen huolta raidon jälkipäästä. Rengit, piika ja poika hoitavat koirien kanssa tokkaa, joka niin kuin ainakin tahtoo kulkea omia teitänsä. Näin meneskellään länttä kohden poikki maiden, poikki vuomien ja purojen, kiertäen vain isot jängät ja aavat. - Samuli Paulaharju: Lapin muisteluksia, 1922

Jutaava elämä on ollut luonnonmukaista poronhoitoa, elämistä vuodenaikojen suomien mahdollisuuksien mukaan. Kun valtakunnat 1800-luvulla sulkivat rajojaan, paimentolaisten vuosittaiset muuttoreitit katkesivat ja jutaamismatkat lyhenivät. Kuitenkin vielä nykyäänkin poronhoitajat lähtevät kesän kynnyksellä perinteiseen kesäkyläpaikkaan vasoja merkitsemään.

 

Uskonto

Saamelaiset ovat uskonnoltaan pääasiassa luterilaisia, mutta koltat ovat ortodokseja. Kristinuskoon käännyttäminen alkoi Suomessa jo 1100-luvulla, ja saamelaiset tulivat sen kohteeksi 1500-1700-luvuilla.

Luonnon henkiä, maan, veden, ilman ja taivaan haltioita palvottiin jumalina. Luonnonhaltioista tärkein oli auringonneito, jonka uhrikuva noitarummussa oli renkaan muotoinen. Merkittäviä olivat myös vasaran tunnuksekseen saanut ukkosenjumala ja tämän puoliso, jolle pihlaja oli pyhitetty. "Maailman miehen", hedelmällisyyden jumalan tunnus oli kuokka, ja sen uhrialttarille pystytettiin puupatsaita, että se voisi kannattaa maailmaa. Varhaisimpiin uskontoihin liittyi vainajien- ja karhunpalvontaa. Vainajien suojelushenkiä palvottiin kodan peräosassa tai ulkona pyhäköissä, joihin pystytettiin puupatsaita tai erikoisen muotoisia kiviä, seitoja (sieidi).

Jumalan ja ihmisten välittäjänä toimi noita, jonka sielun uskottiin pääsevän eläimen hahmossa mihin tahansa. Noita kiihottui rummuttamalla tainnoksiin eli lankesi loveen ja haki sitten tietoja manalasta saakka, jossa elämän uskottiin olevan samanlaista kuin maan päälläkin. Kuvioidulta noitarummun (gobdas) kalvolta katsottiin myös, mitä jumalille oli uhrattava.

 

Duodji, saamelainen käsityö

Perinteinen käsityö, duodji, valmistetaan omasta lähipiiristä saatavista aineksista. Poron nahasta ja taljasta on valmistettu vaatteita ja jalkineita siinä missä pikkulasten kätkyitäkin eli kietkaimia, komsioita. Myöhemmin vaatteita alettiin valmistaa myös muualta tuoduista villasta ja silkistä. Poron sarvista ja luusta syntyi käyttö- ja koriste-esineitä, samoin männystä, kuusesta ja koivusta. Saamelaispukuihin kuuluvia koruja on tehty hopeasta.

Ennen käsitöitä tehtiin kotitarpeiksi, mutta nykyään niitä valmistetaan etupäässä myyntiin. Perinteiset materiaalit, mallit ja työtavat ovat edelleen kunniassa, mutta niitä sovelletaan ajan vaatimuksia vastaaviksi. Duodjissa esineen kauneus ja käyttötarkoitus ovat tasapainossa. Tuotteeseen kiinnitetty Sámi Duodji -merkki takaa, että tuote on aito saamelaiskäsityö eikä kopio, joita myös myydään.

 

Joiku, Lapin laulu

Joiku on saamelaismusiikin tunnetuin laji. Joikaaja pyrkii vangitsemaan kohteensa joikuun: hän ei laula "tunturista" vaan "tunturin". Aiheen hän ottaa omasta elämänpiiristään. Tutut tunturit, joet ja järvet ovat suosituimpia luonnosta saatavia aiheita. Eläimistä poro on joikaajalle tärkein, ja kalastaja joikaa tietenkin lohen. Esineitä ja koneitakin on joikattu. Eniten on kuitenkin joikattu ihmisistä, yhtä lailla rakkaimmista kuin vihamiehistäkin. Kohdetta kuvataan tietystä näkökulmasta: ihaillen, ivaten, säälien, peläten. Joiulle ominainen omaperäinen ääni syntyy äänihuulia voimakkaasti jännittämällä. Samuli Paulaharju kuvailee saamelaista joikua näin:

Se on oikeata Lapin laulua, ikivanhaa kotapoikain poimetusta, joka kautta aikojen on tunturimailla kulkenut polvesta polveen. Se on alkuperäistä luonnonkansan laulua, mikä semmoisenaan voi elää ja viihtyä vain lapinkansan keskuudessa ja parhaiten soida autioilla jylhillä tuntureilla sekä aavoilla Lapinjängillä. -- Joka joiussa on oma nuottinsa, johon on pantu pikku "pykheitä", joissa pitää vuoroin laskea, vuoroin taas nostaa, aivan niin kuin virrenveisuussakin ääntä jutkutetaan. Ja toista kohtaa pitää venyttää hyvin pitkään, mutta toinen paikka sutkauttaa vain lyhyesti. - Lapin muisteluksia, 1922

1960-luvulta lähtien joikaamisessa on yhdistetty perinteistä ja modernia musiikkia. Joiun uudistajana pidetään pohjoissaamelaista Nils-Aslak Valkeapäätä. Nykyään suosittuja kokeellisia joikaajia ovat Mari Boine, Angelit ja Wimme Saari, jotka ovat kaikki saaneet tunnustusta oman kulttuurinsa ulkopuolellakin.

 

Citysaamelaiset

Helsingin seudulla asuu noin 450 saamelaista, jotka kutsuvat itseään citysaamelaisiksi. Kun Suomessa on vain 6 000 saamelaista, he ovat merkittävä oman alueensa ulkopuolella asuva saamelaisryhmä.

Monet citysaamelaiset ovat syntyneet ja kasvaneet täysin suomalaisessa ympäristössä eivätkä he useinkaan edes osaa saamen kieltä. Heille saamelaisuus ei ole itsestään selvä asia vaan tietoinen valinta. Samastumisen vahvuus vaihtelee sen mukaan, missä he ovat syntyneet ja ovatko heidän molemmat vanhempansa saamelaisia. Identiteettiä tukee oman kansan historian ja perinteiden tunteminen. Pääkaupunkiseudulla toimii City-Sámit -yhdistys, jossa on noin 80 jäsentä. Myös muissa Pohjoismaissa ja jopa Amerikassa on vastaavanlaisia yhdistyksiä.

 

Saamelaisena koulussa

Suomen saamelaiset saivat ensimmäisen kerran alkeisopetusta omalla äidinkielellään joissakin kouluissa 1970-luvun alussa. Sitä ennen opetus oli ollut suomenkielistä ja perustunut suomalaisen yhteiskunnan sääntöihin ja tapoihin. Lasten yhteys kotikieleen katkesi, koska he pitkien välimatkojen takia joutuivat lukuvuosien aikana asumaan koulujen asuntoloissa ja pääsivät kotiin vain viikonloppuisin, joskus jopa vain joulu- ja kesälomiksi. Siitä syystä he eivät myöskään enää, päinvastoin kuin ennen, saaneet vanhemmiltaan käytännön kautta mallia poronhoitoon tai perinteisiin käsitöihin.

 

Saame koulukielenä

Vuoden 1984 perustuslaissa saamelaisille taattiin oikeus saamen kieleen opetuskielenä ja äidinkielen oppiaineena kouluissa. Äidinkielen käyttö helpottaa oppimista ja omaan kulttuuriperintöön perustuva koulutus auttaa saamelaisnuoria saavuttamaan lujan kansallisen itsetunnon.

Nyt saamenkielistä opetusta on yli 30 koulussa. Saamea opetetaan äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineena, pitkänä vieraana kielenä ja vapaaehtoisena aineena sekä valinnaisaineena. Oppiaineena sitä voi opiskella kaikissa saamelaisalueen kouluissa ja myös joissakin kouluissa sen ulkopuolella. Neljästä saamea opettavasta lukiosta se on opetuskielenä vain Utsjoen saamelaislukiossa ja sielläkin vain joissakin aineissa. Yläasteella ja lukiossa ei muutenkaan voida opiskella kaikkia aineita saameksi, koska opettajia ja oppimateriaaleja ei ole riittävästi.

Opetusta annetaan myös koltaksi ja inariksi, mutta niitä äidinkielenään puhuvia lapsia on enää vähän. Sekä koltan- että inarinsaamen asemaa on viime vuosina pyritty kohentamaan kielikylvyn avulla. Pohjoissaamen on voinut kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa äidinkielenä vuodesta 1994 lähtien ja inarin- ja koltansaamen vuodesta 1998.

Saamea opetetaan myös korkeakouluissa. Oulun yliopistossa sitä voi opiskella pääaineena, Lapin ja Helsingin yliopistossa sivuaineena. Inarissa toimii lisäksi Saamelaisalueen koulutuskeskus, jonka järjestämät kurssit ovat tärkeitä niille, jotka eivät kouluaikanaan saaneet omakielistä opetusta.

 

Koulunkäyntiä Kautokeinossa

Norjassa on saamenkielisiä päiväkoteja sekä saamen kielen tai saamenkielistä opetusta peruskoulusta lukioon - ensimmäinen saamelaislukio perustettiin vuonna 1969 Norjan Karasjoelle. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin aloitettiin Norjan Kautokeinossa oma saamelaisten opettajainkoulutus tyydyttämään kasvavaa opettajatarvetta.

Norjassa peruskoulu aloitetaan jo 6-vuotiaana. Lukuvuosi alkaa suunnilleen 20. elokuuta ja päättyy 20. kesäkuuta. Lomaa vietetään jouluna ja pääsiäisenä, joka kestää koko pääsiäisviikon. Pitkin kouluvuotta on aina silloin tällöin ylimääräisiä vapaapäiviä esim. perjantaisin.

 

Kirjallisuutta

Kulonen, Ulla-Maija et al. (toim.): Johdatus saamentutkimukseen. 1994.
Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset. Historia, yhteiskunta, taide. 1997.
Nickul, Karl: Saamelaiset kansana ja kansalaisina. 1970.
Outamaalta tunturiin. Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit, osa 1. 1999.
Paltto, Kirsti: Saamelaiset. 1973.
The Sámi People. 1990.
Seurujärvi-Kari, Irja (toim.): Beaivvi mánát. Saamelaisten juuret ja nykyaika. 2000.

 

Saamelinkkejä

Saamelaiskäräjät
Oulun yliopiston suomen, saamen ja logopedian laitos
Saamelaiskorkeakoulu
Inarin saamelaismuseo
Arktikum, arktisen alueen kansojen museo
Saamelaisalueen koulutuskeskus
Saamenmaan radio
Saamelaiskäsityön yhdistys
Paliskuntain yhdistys
Saamelaisten asema
Oppimateriaalia saamelaisuudesta
Wimme

Angelit